(En oikeen tiiä laittaisinko ikä-rajotusta tähän tarinaan.. onhan täski osas jo vähä sellasta.. ja kai tulos, mut tuskin tätä kovin nuoret lukee.. no vaikka K-9 voihan sitä aina muuttaa..)
Sain vihdoin aloitettua tarinani. Ja tässä ensimmäinen osa.
Eli mä oon toi taapero tuossa äitini sylissä. Ja mun nimi on Julia.
Yksi vauvakuva.. ei mulla ollut oikeastaan muitakaan lelui kuin tuo nalle.
Ja mä opin kävelemään iskän avustuksella.
Meidän perhe oli vaan... niin onnellinen!
Tässä mä sanoin ekan sanani.. en vain tiedä mikä se oli. Elämä oli lähes täydellistä kunnes...
..mun isä oli kuolleena lattialla.
Se oli kamalaa! Jonkin verran muistan siitä, vaikka olinkin niin pieni.
Ainakin sen muistan, että äiti itki, itki ja itki. Ja eikä kyl ollu ihmekään.
Eihän se saanut untakaan. Eka syy oli isän kuoleman, toinen ku mä valvotin vieressä.
Äiti ei jaksanut enää, joten tämä nainen tuli hoitamaan mua, ja kotia. En tiedä edes sen nimee, se on vaan täti. Äidille kai jotain sukua...
Tässä mä puhallan synttärikakkuni kynttilöitä.
Ja tässä olen minä 7 vuotiaana!
Ensimmäinen koulupäiväni saapui.
Mutta.. ei sitten mun koulunkäynnistä sen enempää.
Kotona olin jo hyvää pataa tädin kanssa! Eihän noin ihanakorvaista, tai hiuksista naista voisi vierastaa, tai vihata.
Mä oon aivan varma et meidän talos kummittelee! Kai isä haluaa vain piristää meitä..
Äidillä oli harrastus. Puutarhanhoito. Se rauhoitti ja silleen.
______________________
Mutta kerran, kuulin äidin huudon ulkoa. Siellä oli täti, sekä äiti, minä tein läksyjä sisällä. Olin juuri täyttänyt 10 vuotta.
Äitikin kuoli, tädillä oli aikamoinen kiire pois äidin luota..
Ei kai taas. Minä jäin yksin tädin kanssa.
4 vuotta myöhemmin:
Hihii! Mä oon jo 14 vuotias! Mahtavaa!
Mutta kuka ihme tuolla toljottaa sisään..?
"Sinun on mentävä" Tätini sanoi mysteerisesti. Tädin kasvot näyttivät syyllisiltä ja pelokkailta.
Anteeks mitä? Mä en oo lähös minnekkään!
"Sinun vain täytyy. Se on sovittu juttu."
Sain vihdoin aloitettua tarinani. Ja tässä ensimmäinen osa.
Eli mä oon toi taapero tuossa äitini sylissä. Ja mun nimi on Julia.
Yksi vauvakuva.. ei mulla ollut oikeastaan muitakaan lelui kuin tuo nalle.
Ja mä opin kävelemään iskän avustuksella.
Meidän perhe oli vaan... niin onnellinen!
Tässä mä sanoin ekan sanani.. en vain tiedä mikä se oli. Elämä oli lähes täydellistä kunnes...
..mun isä oli kuolleena lattialla.
Se oli kamalaa! Jonkin verran muistan siitä, vaikka olinkin niin pieni.
Ainakin sen muistan, että äiti itki, itki ja itki. Ja eikä kyl ollu ihmekään.
Eihän se saanut untakaan. Eka syy oli isän kuoleman, toinen ku mä valvotin vieressä.
Äiti ei jaksanut enää, joten tämä nainen tuli hoitamaan mua, ja kotia. En tiedä edes sen nimee, se on vaan täti. Äidille kai jotain sukua...
Tässä mä puhallan synttärikakkuni kynttilöitä.
Ja tässä olen minä 7 vuotiaana!
Ensimmäinen koulupäiväni saapui.
Mutta.. ei sitten mun koulunkäynnistä sen enempää.
Kotona olin jo hyvää pataa tädin kanssa! Eihän noin ihanakorvaista, tai hiuksista naista voisi vierastaa, tai vihata.
Mä oon aivan varma et meidän talos kummittelee! Kai isä haluaa vain piristää meitä..
Äidillä oli harrastus. Puutarhanhoito. Se rauhoitti ja silleen.
______________________
Mutta kerran, kuulin äidin huudon ulkoa. Siellä oli täti, sekä äiti, minä tein läksyjä sisällä. Olin juuri täyttänyt 10 vuotta.
Äitikin kuoli, tädillä oli aikamoinen kiire pois äidin luota..
Ei kai taas. Minä jäin yksin tädin kanssa.
4 vuotta myöhemmin:
Hihii! Mä oon jo 14 vuotias! Mahtavaa!
Mutta kuka ihme tuolla toljottaa sisään..?
"Sinun on mentävä" Tätini sanoi mysteerisesti. Tädin kasvot näyttivät syyllisiltä ja pelokkailta.
Anteeks mitä? Mä en oo lähös minnekkään!
"Sinun vain täytyy. Se on sovittu juttu."
Kommentit